Taistelustressi ja PTSD

Tässä osiossa tarkastellaan taistelustressin ja PTSD:n taustatekijöitä sekä niiden seurauksia. Osion lopussa on Mikaelin oma kertomus edellä mainittuihin mielenterveyden häiriöihin liittyvistä tapahtumista.

Taistelustressillä tarkoitetaan ihmisen stressireaktiota taistelutilanteessa tai muussa sotilaallisessa ääritilanteessa. Se syntyy, kun yksilö altistuu:

• Välittömälle/pitkittyneelle hengenvaaralle.
• Väkivallan kokemukselle tai sen uhalle.
• Jatkuvalle/pitkittyneelle epävarmuudelle, kaaokselle ja sensoriselle kuormitukselle kuten: räjähdykset, välähdykset, sirpaleet jne.
• Fyysiselle rasitukselle, kuten: pitkät marssit, kylmyys, unenpuute, ravinnonpuute jne.

On tärkeää tiedostaa, että taistelustressi ja posttraumaattinen stressireaktio eivät ole sairauksia. Ne ovat normaaleja ja odotettavissa olevia reaktioita epänormaaleihin tilanteisiin.

Pitkittyneen taistelustressin vaikutukset

Fyysiset muutokset

• Krooninen väsymys ja unettomuus
• Hormonijärjestelmän häiriöt
• Päänsäryt, lihasjännitys ja ruoansulatusongelmat
• Sydän- ja verenkiertoelimistön kuormitus

Kongitiiviset muutokset

• Keskittymiskyvyn heikkeneminen
• Reaktioiden hidastuminen
• Muistiongelmat
• Tilannetietoisuuden katoaminen

Emotionaaliset muutokset

• Turtuminen ja välinpitämättömyys
• Ärtyneisyys ja vihamielisyys
• Ahdistuneisuus ja pelko
• Syyllisyyden ja häpeän tunteet

Käyttäytymisen muutokset

• Vetäytyminen ja eristäytyminen
• Impulsiivisuus
• Toimintakyvyn lasku
• Itsetuhoinen käytös

Pitkäaikaiset psyykkiset seuraukset

Jos taistelustressi jatkuu ilman purkamista tai tukea, se voi kehittyä:

• Sotaväsymykseksi
• PSTD:ksi
• Muiden mielenterveyden häiriöiden riskiksi

Pitkittynyt taistelustressi kuluttaa kehon ja mielen voimavarat loppuun. Se voi johtaa fyysiseen uupumukseen, henkiseen lamaantumiseen ja vakaviin psyykkisiin häiriöihin. Siksi sotilaskoulutuksessa on tärkeää painottaa palautumista, debriefingiä ja stressinhallintamenetelmiä, jotta stressi ei jää päälle liian pitkäksi aikaa.

Lähtökohta

Kiinnostukseni ihmismieleen ja sen toimintoihin heräsi varhaisaikuisuudessa, kun aloitin kilpaurheilun. Lajissani stressinhallinta ja sen ilmiöt olivat keskeisessä roolissa urheilijan menestyksen kannalta.

Olen itsenäisesti opiskellut aihetta jo yli kymmenen vuotta. Voidaan siis todeta, että minulla oli jo lähtökohtaisesti melko hyvä käsitys siitä, miten ihmismieli reagoi erilaisiin stressitekijöihin.

Tarinassani kerron pääpiirteittäin tapahtumista Ukrainassa. Keskityn tarkemmin aikaan Suomeen paluuni jälkeen sekä tässä osiossa käsiteltäviin aiheisiin. Osa tarinastani saattaa olla järkyttävää luettavaa, sillä kuvaan rehellisesti omia kokemuksiani. Jos koet, että mielesi ei kestä raakoja ja suoria kuvauksia, kuten harhanäkyjä tai mielen kauhukuvia, suosittelen ohittamaan tämän kertomuksen.

Ukrainan sota

Tapahtumat sijoittuvat erääseen pieneen ukrainalaiseen kylään. Joukkomme koostui hyvin erilaisista henkilöistä: osalla oli aiempaa kokemusta sodasta, joillakin oli sotilaallista koulutusta, ja lopuilla oli vain vahva tahto olla hyödyksi.

Aluksi meillä oli viestiyhteys muihin omiin joukkoihimme, joilta saisimme tarvittaessa tukea. Noin kahden viikon jälkeen menetimme viestiyhteydet ja sähköt. Seuraavat kuusi viikkoa olimme yksin, oman onnemme nojassa. Tilannettamme ei helpottanut se, että venäläiset olivat vallanneet käytännössä kaikki ympäröivät alueet. Elämämme rajoittui tuona aikana noin 1 × 1,5 km kokoiselle alueelle.

Ajoittain mietin elämää ja sen yllätyksellisyyttä. On hyvä muistaa, että tämän päivän päätökset vaikuttavat huomiseen. Ehkä juuri siksi elämä säilyttää mielenkiintonsa — emmehän koskaan tiedä, mitä huominen tuo tullessaan. Elämänhalu on yksi ihmisen vahvimmista vaistoista. Miten ihmeessä olin päätynyt pieneen ukrainalaiseen kylään, ainoana ulkomaalaisena?

Tuon kuuden viikon aikana koin sekä odotettavia että ihmiselle hyvin epätavallisia asioita.

Epäsuoraa tulta “satoi” puolin ja toisin noin 19 tuntia vuorokaudessa. Pidempi tauko osui aina keskiyölle. Välillä epäsuora tuli osui niin lähelle, että räjähdyksen voimasta lensi “roinaa” niskaan. Yli lentävien sirpaleiden ujeltavan äänen saattoi kuulla selvästi.

Kerran jäin hetkeksi vangiksi epäselvässä tilanteessa. Jostain syystä jäin yksin alueelle, johon epäsuora tuli tuhosi venäläisten vaunuja ja ajoneuvoja. Olin palaamassa takaisin omalle alueelleni, kun törmäsin kahteen ukrainalaiseen, jotka ilmeisesti luulivat minua venäläiseksi. Hetken olin ase painettuna päätäni vasten, minun samalla selittäen, että kuka olen. Tilannetta ei helpottanut se, että venäjä oli ainoa kieli, jolla pystyin heidän kanssaan ymmärrettävästi kommunikoimaan.

Tilanteen jännitystä lisäsi asemiehen mielentila, joka alkoi stressistä “hajoamaan”. Hän huusi kovaan ääneen ja painoi asetta entistä voimakkaammin päätäni vasten. Tilanne raukesi, kun muutama ukrainalainen juoksi paikalle huutaen: “Älä ammu, hän on omia!”

Elämäni ikävin hetki oli, kun kolme venäläistä partioautoa yllätti meidät. Olimme tilanteessa kahdestaan — minä ja minulle vielä melkein tuntematon henkilö, nykyinen sielunveljeni. Venäläiset avasivat tulen ajoneuvoistaan, ja luonnollisesti olimme altavastaajia. Juoksimme luotien iskeytyessä ympärillemme, ainoa järkevä ratkaisu, joka mieleemme tuli. Suunta oli väärä: venäläiset olivat meidän ja oman alueemme välissä, joten juoksimme pohjoiseen, kohti aluetta, joka oli venäläisten hallussa.

Silloin olin varma, että elämämme tarina päättyisi mutaiseen joenpohjaan. Elämänhalu kuitenkin voitti, ja pääsimme pois. Joka vuosi minä ja sielunveljeni onnittelemme toisiamme siitä, että olemme yhä hengissä.

Ensimmäiset merkit taistelustressistä ilmenivät noin kuukauden kuluttua. Huomasin muuttuneeni välinpitämättömäksi ja uhkarohkeaksi. Se kesti kaksi päivää, kunnes olin vähällä räjäyttää itseni ja kaksi muuta henkilöä vihollisen asettamaan ansaan — omaa huolimattomuuttani. Se oli voimakas muistutus: nyt valot päälle, keskity.

Kokemani asiat eivät kuitenkaan olleet niitä, jotka vaivasivat mieltäni jälkeenpäin. Kaksi kaikkein hankalimmin käsiteltävää asiaa olivat:

• Lähestyin vihreää ajoneuvoa, jonka oikea takaovi oli auki. Takapenkiltä pilkistivät jalat — takapenkillä makasivat nainen ja lapsi, ammuttuina.
• Tielle jääneet siviilit, joita oli ammuttu autoihin, ja vaunuilla yliajetut ajoneuvot.

Venäjän vetäydyttyä alueelta todellisuus alkoi paljastua kaikille. Pian oli myös minun aikani palata Suomeen.

PSTD

Tiedostin jo Ukrainassa ollessani, miten ihmismieli voi reagoida, kun se kohtaa asioita, joita ihmisen ei pitäisi joutua kokemaan. Osasin siis jo valmistautua mahdollisiin tuleviin oireisiin.

Ensimmäinen selvä merkki siitä, että mieleni reagoi tapahtumiin, ilmeni neljä kuukautta Suomeen paluuni jälkeen. Olin työmaalla yksin, kun yhtäkkiä, keskellä kirkasta päivää, kuulin miehen karjuvan takanani. Käännyin katsomaan, enkä tietenkään nähnyt ketään — tiesin olleeni yksin työmaalla. Tajusin, mistä oli kyse, ja jatkoin työntekoa sen enempää asiaa miettimättä.

Seuraavat kaksi kuukautta menivät normaalisti, kunnes eräänä iltana olin yksin kotonani. Makasin sängyssä, valmiina menemään nukkumaan. Olohuoneesta kuului naisen ääni, joka huusi nimeäni useamman kerran. En vaivautunut nousemaan ylös sängystä, vaan kuuntelin kutsua, kunnes se loppui. Tämän jälkeen vastaavia ääniä ja harhakuvia alkoi ilmetä yhä useammin.

Oli uudenvuoden aatto, ja menin kaverilleni kylään. Juhlat olivat jo alkaneet, ja ihmiset olivat humaltuneita. Keittiön pöydän ääressä istui useampi kaverini, ja pöydällä oli tyhjiä tölkkejä sekä muuta sälää. Istuttuani pöydän ääreen yksi tyhjistä tölkeistä liukui pöydän pintaa pitkin eteeni. En reagoinut mitenkään, en halunnut aiheuttaa hämmennystä. Nyt aloin jo näkemään harhoja ajattelin.

Sama toistui seuraavana aamuna kotona. Puhuin puhelimessa ja kävin makaamaan sohvalle, tukiessani päätäni kädelläni. Sohvan toisella puolella oli tyhjä limsapullo. Kesken puhelun tuo pullo iskeytyi voimalla kyynärpäähäni — kuulin jopa kolahduksen. Tajusin, että kyseessä oli vain toinen harha, mutta se alkoi ärsyttää minua. Mainitsen myös, etten ollut juonut alkoholia edellisenä iltana lainkaan, ja muutenkin juon todella harvoin. Kyseessä ei siis ollut mikään pahemman laatuinen krapula.

Tämän jälkeen alkoivat todella häiritsevät ajatukset. Sitä on vaikea pukea sanoiksi, mutta tunne oli äärimmäisen ahdistava — loputtomia “mitä jos” -ajatuksia. Mitä jos olisin tehnyt jotain toisin? Mitä jos olisin ollut hitaampi? Tuntui kuin mielessäni olisin jälleen Ukrainassa, tekemässä kaikki ne virheet, joita vain kykenin kuvittelemaan — virheitä, jotka johtaisivat minun ja muiden kuolemaan.

Ajan myötä näköharhat voimistuivat. Oli jälleen ilta, ja tuolloin nukuin aina makuuhuoneen oven auki, jotta näkisin ulko-oven. Makasin sängyssä, kun huomasin, että makuuhuoneeni ovella seisoi mies, joka “hymyili” minulle — oikeastaan se oli enemmänkin pakonomainen virnistys. Hänen ihonsa oli kalpea, selvästi kuollut jo pidemmän aikaa sitten. Mies vain tuijotti minua tuo häiritsevä virne kasvoillaan. Pian kuolleita ilmestyi lisää: loput konttasivat seiniä pitkin makuuhuoneeseeni ja tulivat sänkyni viereen. Hetken päästä ne katosivat, “savuna ilmaan”. Tuona yönä en nukkunut, pohdin asiaa ja mietin, mitä vielä on tulossa.

Aktiivinen aika harhanäkyjen ja kuuloharhojen kanssa kesti noin puolitoista vuotta. Tuona aikana näin ajoittain kuolleita ihmisiä ja kaikenlaisia mörköjä. Usein sain niin sanottuja unihalvauksia, joissa jokin olento hyökkäsi kimppuuni, istui päälläni ja kuristi minua. Yksi harha pysyi muuttumattomana — sama naisen ääni, joka huusi nimeäni yhä uudelleen.

Pikkuhiljaa tilanne alkoi palautua normaaliksi — ahdistavat ajatukset loppuivat ensimmäisenä. Aistiharhoja esiintyi yhä harvemmin. Aluksi meni viikkoja ilman harhoja, sitten kuukausia, ja lopulta ne harvenivat entisestään.

Ajatukset jälkeenpäin

Ukrainassa ollessani tiesin, miten ihmismieli voi reagoida, joten osasin jo odottaa jonkin asteisten reaktioiden ilmenevän. Itse en sillä tavalla pelännyt harhanäkyjä, kuuloharhoja tai häiritseviä ajatuksia. Koska tiesin, mistä ne johtuivat, pystyin elämään niiden kanssa normaalisti. Uskon, että jos minulla ei olisi ollut edes teoriassa minkäänlaista käsitystä taistelustressistä ja posttraumaattisesta stressihäiriöstä, palautumiseeni olisi mennyt huomattavasti pidempi aika. Olisin myös varmasti reagoinut harhoihin ja tuntemuksiin voimakkaammin — tasolla, jota en olisi kyennyt käsittelemään.

Tuo puolitoista vuotta oli kuitenkin erittäin mielenkiintoinen ja opettavainen aika elämässäni. Opin ymmärtämään itseäni ja ihmismieltä paljon paremmin, mikä motivoi minua opiskelemaan lisää aiheen parissa.

Näin jälkeenpäin olen myös ymmärtänyt, että mieleni reaktiot eivät johtuneet pelkästään Ukrainassa syntyneistä kokemuksista. Taustalla oli paljon pidempi ajanjakso elämässäni, jolloin koin suuria menetyksiä ja muutoksia.

Puoli vuotta ennen sotaa isäni kuoli. Hyvin pian paluuni jälkeen Suomeen kuoli myös setäni. Neljä kuukautta tämän jälkeen koin avioeron. Seuraavana vuonna menetin toimintakykyni pitkäksi aikaa loukkaantumisen ja leikkauksen takia. Kesken sairastelun iso veljeni kuoli. Seuraavaksi kuoli toinen setäni, viisi kuukautta sen jälkeen, kun olin palannut takaisin työelämään.

Olen ymmärtänyt, että tuo kolmen vuoden epäonninen ajanjakso vaurioitti mieltäni hetkellisesti ja muutti minua ihmisenä pysyvästi. Kaikki tapahtui liian nopeassa syklissä. Epäonnisten tapahtumien noidankehä seurasi toistaan ilman hengähdystaukoa – liian nopeasti ja liian tiheästi.

Elämä kuitenkin voittaa aina, eikä pidä aliarvioida positiivisen ajattelun voimaa. Tiedän, että se kuulostaa kliseeltä, mutta näyttää siltä, että siinä sanonnassa piilee totuus. Meillä jokaisella on oma henkilökohtainen “breaking point”: jotkut kestävät todella paljon kolhuja, toiset taas hiukan vähemmän. Yhteistä meille kaikille kuitenkin on se, että jokainen lopulta kohtaa omat rajansa, kun elämä luo tarpeeksi painetta. Ei sitä kuitenkaan kannata pelätä — meistä jokainen kokee elämässään hetkiä, jolloin vastoinkäymiset tuntuvat liian suurilta.

Vastoinkäymisiä ei pidä pelätä — ne kuuluvat elämään siinä missä hyvätkin ajat. Todellinen mielen lujuus mitataan silloin, kun elämä lyö sinut maahan. Mitä teet silloin? Luovutatko, pakenetko, syytätkö elämää sen epäreiluudesta tai ihmisiä ympärilläsi — vai kohtaatko vastoinkäymiset ja päätät nousta ylös, poistuen taistelusta viisaampana ja vahvempana?

Tämä kertomus kokemuksistani on ensisijaisesti suunnattu teille, suomalaisille reserviläisille — teille, jotka olette valmiita puolustamaan isänmaatamme aseellisesti. Toivon, että mahdollisimman moni teistä vahvistaisi fyysisten taitojen lisäksi myös psyykkisiä valmiuksia ja voimavaroja. Fyysiset taidot eivät riitä, jos psyykkinen “kovalevy” pettää.

Elämä kantaa ja voittaa aina!

Onko sinulla vastaavia kokemuksia, ja haluaisitko jakaa ne? Aiheesta kertominen on erittäin tärkeää osana koulutusta ja valmistautumista. Erityisesti asioiden jakaminen, vaikka anonyymin tekstin muodossa, on hyödyllistä, jos kamppailet samankaltaisten ongelmien kanssa.

Mikäli haluat jakaa kokemuksesi tai tarvitset keskustelukumppania asian käsittelyyn, ota meihin yhteyttä sähköpostitse osoitteeseen: info@resmil.fi.